Oulun työväen näyttämön historia

Oulun Työväen Näyttämö, Oulun vanhin teatteri, perustettiin vuonna 1902. Aluksi se oli ammattiteatteri, joka tehtaili ensi-iltoja jopa parin viikon välein. Ohjelmiston linjana oli suomalaiskansallisuus, ja tekstit olivat lähtöisin mm. Kiven ja Canthin kädestä.

Kansalaissota lopetti teatterin toiminnan, mutta jo 20-luvusta tuli OTN:n taiteellisen loiston aikaa. Esitettiin operetteja, huvi- ja laulunäytelmiä, tehtiin kiertueita ja seurattiin teatterielämän virtauksia.

Ammattiteatterista luovuttiin taloudellisista syistä 1926, mutta näyttelemistä jatkettiin iltanäyttelijöiden voimin. Ensi-iltoja oli vähemmän, sen sijaan järjestettiin juhlia, karnevaaleja ja naamiohuveja.

1930 OTN:n toiminta kiellettiin, kuten kaikkien muidenkin työväenteattereiden, kunnes se perustettiin uudelleen 1950. Siitä tuli kansallinen teatteri, jossa esitettiin kansan- ja lastennäytelmiä. 1960-70-luvut olivat kunnianhimoisten, ajankohtaisten ja aatteellisten näytelmien aikaa (mm. Lapualaisooppera).

1980-luvulla OTN koki sukupolvenvaihdoksen: siitä tuli puhtaasti harrastajateatteri. Joukkoon tuli taas lastenteatterista innostuneita ihmisiä, tehtiin valtavan suuren menestyksen saanut Mörköooppera, ja sen jälkeenkin lastennäytelmät ovat kuuluneet säännöllisesti OTN:n ohjelmistoon.

1990-luvulta lähtien on tehty kotimaisia ja ulkomaisia klassikkoja, romaanidramatisointeja, näytelmiä lapsille ja nuorille, farsseja, klovneriaa ja varieteeta, kokeellisempaa ja perinteisempää, monimuotoista teatteria.

Lue lisää Oulun Työväen Näyttämön historiasta alla olevista artikkeleista. Kaikki kuvat ovat OTN:n arkistosta.

Teatteriharrastus ennen Työväen Näyttämöä

Teatteriesitykset olivat 1800-luvun lopulla lähinnä kiertävien teatteriseurueiden varassa. Ne olivat etupäässä ruotsinkielisiä. 1800-luvun lopulla virisi vilkas yhdistystoiminta, ja sen mukana näytelmäharrastus levisi myös suomenkielisen väestön piirissä.

Merkittävä vaikuttaja Oulun teatteriharrastuksen alkuajoilla oli entinen kiertueteatterin johtaja C. W. Westerlund, joka luovuttuaan kiertueestaan asettui liikemieheksi Ouluun 1840-luvulla. Hän järjesti useita harrastajaesityksiä rakennuttamallaan Seurahuoneella, jossa oli teatteritila. Tämä Westerlundin salonki eli Seurahuone paloi 1882.

1800-luvun lopulla Oulussa vierailivat useat teatteriseurueet, myös suomenkieliset. Suomalainen Teatteri vieraili kolmesti ja Maaseututeatteri sekä sen edeltäjät useasti. Harrastajaesitysten kanssa Oulussa saattoi 1880- ja 1890-luvuilla nähdä nelisenkymmentä esitystä vuodessa.

1900-luvun alussa esitysten määrä nousi jyrkästi. Harrastaja- ja vierailunäytännöt lisääntyivät lähes sataan vuodessa. Vuosisadan vaihteessa lähes jokaisen yhdistyksen toimintaan kuului näytteleminen. Tärkeimmät näistä harrastajayhdistyksistä olivat Oulussa Hupi- ja Hyötyseura, raittiusseura Pohjan Leimu ja Oulun Työväenseura, sittemmin Työväenyhdistys. Näistä etenkin Hupi- ja Hyötyseurassa seurattiin 1880-luvulla tiiviisti ajan virtauksia ja esitettiin Minna Canthin kohutut näytelmät heti tuoreeltaan.

Ensimmäinen maininta Oulun Työväenseuran järjestämästä esityksestä on vuodelta 1887. Sittemmin se järjesti esityksiä vuosittain kymmenkunta. Kun tähän lisätään kaikki naisjaostojen ja puhujaklubien hupitoimikuntien sekä eri ammattiosastojen esitykset, saavutti työväen näytelmätoiminta huomattavan määrän esityksiä vuosisadan vaihteeseen tultaessa. Vuonna 1901 Työväenyhdistys järjesti 21 näytelmän esityksen. Paineita ja edellytyksiä kiinteämmän ja kunnianhimoisemman teatterin perustamiseen siis oli.

Vuonna 1902 perustettiinkin Oulun Työväen Teatteri, sittemmin Oulun Työväen Näyttämö. Ensimmäisenä vuotena teatteri esitti viisi näytelmää. Muu harrastustoiminta ei suinkaan loppunut oman teatterin perustamiseen. Työväenyhdistyksen nimissä esitettiin samana vuonna 15 näytelmää.

Oulun Työväen Teatterin ensimmäinen esityspaikka oli Maneesi eli sotaväen entinen majoitus- ja harjoituspaikka, joka sijaitsi Heinätorin koulun kulmilla. Maneesi olikin suomenkielisen teatteriharrastuksen tyyssija Oulussa viidenkymmenen vuoden ajan. Työväen Teatteri siirtyi Työväenyhdistyksen taloon sen valmistuttua, mutta Maneesi ja Pohjan Leimun talo säilyttivät paikkansa oululaisen harrastajateatterin keskeisinä paikkoina.

KUVA: Oulun työväenyhdistyksen talo Pakkahuoneen- ja Mäkelininkadun kulmauksessa

Työväenteatteriliike – kansanteatteria

Suomalaisen teatterin määrän ja laadun pohja juontuu kolmesta suuresta linjasta. Suomalaisuus kielenä ja kansallisuutena oli unelma ja innoittava voima niin työväen varhaisissa sivistysharrastuksissa kuin nuorisoseurojen perustamisessa. Sama suuri tavoite synnytti myös Kaarlo Bergbomin ja suomalaisen sivistyneistön suuren hankkeen, Suomalaisen teatterin. Sama käyttövoima nosti kansainväliseksi tähdeksi ensimmäisen teatterimme lahjakkuuden Ida Aalbergin.

Kansanteatteri oli tavoitteena Kaarlo Bergbomilla, mutta todella kansan tekemää ja kansan vastaanottamaa teatteria tehtiin ennen itsenäisyyttämme työväen näytelmäseuroissa ja nuorisoseurojen iltamissa. Nuorisoseurat olivat maaseudun kulttuurin ja yhteistoiminnan keskuksia. Työväenyhdistykset ja työväennäyttämöt koostivat kaupunkien kulttuuria ja yhteiskunnallista tietoisuutta. Tämä saattaa selittää työväenteattereiden kehittymisen ajan myötä ammattiteattereiksi. Ammattilaistumiskehittymistä ei tapahtunut nuorisoseuraliikkeen piirissä nousseesta näytelmäharrastuksesta. Porvariston vaihtoehtoteatterit syntyivät suoraan ammattilaisuuspohjalle.

Ruotsinkieliset työläiset näyttelivät Helsingissä jo 1850-luvulla. Viipurissa, Turussa ja Tampereella tehtaalaisten näytelmäseuroja kukoisti lyhytaikaisesti 1870-luvulla. Vasta 1880- ja 1890-luvuilla työväen iltaseuroja ja -yhdistyksiä alettiin perustaa pienemmille paikkakunnille. Samalla alkoivat niiden puhujaklubit, naisosastot ja huvitoimikunnat järjestää iltamia ja esittää niissä näytelmiä. Intoa riitti näytellä, laulaa, tanssia, olla ja tehdä yhdessä ja hankkia varoja omien yhdistysten ylläpitämiseksi. Yhteistoiminnan vakiintuessa työväenyhdistyksissä alettiin perustaa kiinteämpiä näytelmäseuroja, joiden vastuulla ohjelman hankkiminen eri tilaisuuksiin oli.

Suuremmissa ja monissa pienemmissäkin kaupungeissa näytelmäseurat alkoivat nimittää itseään työväennäyttämöiksi tai työväenteattereiksi. Suhteellisen itsenäisestä asemastaan huolimatta ne säilyivät useimmiten pääyhdistysten alaisina ja näiden taloudellisesti tukemina. Suhdetta työväenyhdistyksiin kuvaa myös jatkuva ohjelman tuottaminen yhdistysten tilaisuuksiin omien näytäntöjen lisäksi.

Rakennustyöläiset, tehtaalaiset ja kauppa-apulaiset näyttelivät sydämensä kyllyydestä aikaa ja vaivaa säästämättä samanlaiselle yleisölle. Itsenäisen työväenpuolueen perustaminen 1899 ja suurlakko 1905 aiheuttivat työväenliikkeen nopean laajenemisen. Omia taloja rakennettiin tiheään tahtiin pienillekin paikkakunnille. Vuonna 1905 oli yhteensä 47 työväenyhdistyksellä oma talo. Vuonna 1909 niitä oli 535 ja vuonna 1916 jo 940. jokaisessa talossa oli näyttämö ja yhdistyksillä kirjastoja, laulukuoroja, soittokuntia ja puhujaklubeja. Sivistysharrastus oli suorastaan käsittämättömän laajaa ja monipuolista.

Vakinaisia näytelmäseuroja tai näyttämöitä oli vuonna 1905 viidellä yhdistyksellä. Seuraavana vuonna niitä oli jo 126 ja vuonna 1909 tilastoitiin 231, vaikka tiedoista puuttuu monen sadan yhdistyksen tiedot. Suhteellisen vakinaista työväennäyttämötoimintaa oli siis ennen itsenäisyyttämme noin 200 paikkakunnalla. Ammattijohtoisia teattereita näistä oli parikymmentä. Kansalaissota keskeytti kehityksen. Työväentalot ja niiden omaisuus mukaan lukien näyttämöiden puvut ja kulissit takavarikoitiin ja paikoin annettiin porvarillisen teatterin käyttöön. Yhdistys- ja näyttämötoiminnan keskeytys ei kuitenkaan ollut pitkä: useat näytelmäseurat pääsivät aloittamaan uudelleen toimintansa syksyllä 1919.

KUVA: Margaret Mayo: Lapsipula, 4.3.1922

1920-luku oli työväennäyttämöillä kiihkeää aikaa. Ammatillistuminen jatkui: näyttelijäkuntaa kiinnitettiin johtajan ja iltanäyttelijöiden lisäksi. Taistelu taloudellisesta selviytymisestä oli ankaraa. Valtio ja kaupungit avustivat vähän tai eivät ollenkaan, eikä yhdistystenkään rahatilanne ollut kehuttava. Yleisön kannatus oli usein ainoa tuki. Kiihkeää oli myös aatteellinen keskustelu ohjelmistopolitiikasta ja toimintaperiaatteista. Aate asettui juuri ammatillistuneiden teatteritaiteilijoiden mielissä taidetta, taloutta ja viihdettä vastaan. Työväenliikkeen kahtiajakautuneisuus ja linjaristiriidat kärjistivät keskustelua, ja tiukka talous saneli omia ehtojaan. Avustusten ehtona nähtiin usein ja varmaan realistisesti pyrkimys yleisinhimilliseen ja ”puolueettomaan” taiteellisuuteen.

Ajan ankaruudesta huolimatta ja huolimatta myös tekijäkadosta niin mullan alle kuin ulkomaillekin 1920-luku oli työväenteattereiden taiteellista kulta-aikaa. Ekspressionismi taiteellisen ilmaisun uudistajana ja samalla voimakkaasti yhteiskunnallisena teatterina niitti voittoja nimenomaan työväenteattereissa. Helsingissä, Tampereella, Viipurissa, Turussa ja Oulussakin nähtiin vaikuttavia ja kohuttuja esityksiä.

Vuosikymmenen lopulla poliittinen tilanne kiristyi. Lama ja Lapuan liike supistivat avustukset olemattomiin. Samalla työväenteattereidenkin ohjelmisto alkoi kallistua voimakkaasti pelkkiin operetteihin ja huvi- ja laulunäytelmiin, joiden kulta-ajaksi 1930-lukua on kutsuttu. Vuoden 1930 kommunistilait lakkauttivat työväenyhdistykset ja useimmat työväennäyttämöt. Taloudellinen ja poliittinen ahdinko lopetti osan työväennäyttämöistä, ja ehkä osa niistä halusikin muuttua koko väestön puolueettomaksi teatteriksi. Oittisen mukaan työväennäyttämötoiminta lähes lamaantui rajalinjan Pori – Jyväskylä – Varkaus pohjoispuolella.

KUVA: Rud Bernauer-A. Sylván: Nuoruuden kevät, 6.4.1930

1930-luvulla alkoi myös valtion draamallisen lautakunnan voimakas painostus työväenteattereiden ja porvarillisten teattereiden yhdistämiseksi puolueettomiksi teattereiksi. Vuosikymmenen aikana yhdistyivätkin Porin ja Viipurin teatterit ja muodostettiin Helsingin Kansanteatteri. Sotien jälkeen teattereiden yhdistämis- ja kunnallistamiskehitys jatkui voimakkaasti. Taiteellisia voittoja työväenteattereiden puolella 1930-, 1940, ja 1950-luvuilla esittivät ennen kaikkea Tampereen Työväen teatteri sekä helsinkiläiset Työväen Näyttämö ja Suomen Työväen teatteri.

Tämänhetkinen tilanne on tunnettu. Tampereen Työväen Teatteri on ainoa ammattiteatteri, joka kantaa työväenteatterin nimeä. Vakinaisesti toimivia harrastajateattereita sen sijaan on edelleen useita – myös työväen-etuliitteisiä. 1970- ja 1980-lukujen kehitykseen kuului harrastajateattereiden omaleimautuminen ja teattereiden ammattilaistuminen omaan lakipisteeseensä. Suomalaisen teatterin voima ja määrä olisi tuskin nykyisen veroista ilman työväenteatteriliikkeen sille antamaa panosta ja resursseja.

Oulun Työväen Näyttämö hakee muotoaan (1902 – 1910)

Ouluun oli perustettu Työväenseura vuonna 1886. Työväenseuran yhteydessä toimi parin vuoden ajan näytelmäseura, mutta yhdistyksen sisällä syntyi ajatus kunnianhimoisemmasta teatteritoiminnasta. Oulusta puuttui vakituinen teatteri, joten aika oli otollinen teatterin perustamiselle.

Tammikuussa 1902 perustettiin Oulun Työväen Teatteri Tampereelta saadun mallin mukaisesti. Tuolloin nimi oli vielä Oulun Työväen Teatteri, mutta kolme vuotta myöhemmin nimi vakiintui muotoon Oulun Työväen Näyttämö. Oulussa tilanne oli poikkeuksellinen, sillä OTN pysyi aina kolmekymmenluvulle asti käytännöllisesti katsoen ainoana teatterina. Muissa kaupungeissa työväenteatterin ohella toimi ns. porvarillinen teatteri, mutta parista perustamisyrityksestä huolimatta tällainen teatteri ei menestynyt Oulussa.

Oulussa oli vuosisadan vaihteeseen mennessä käynyt vuosittain useita teatteriseurueita, mm. Suomalainen teatteri ja Viipurin maaseututeatteri, joten teatterin tekemiselle oli esikuvia. Toisaalta ei unohtaa saa myöskään kansa- ja oppikoululaitoksen merkitystä. Suomalaiseen kouluun ovat aina kuuluneet erilaiset ohjelmalliset juhlat.

Ei siis ihme, että johtokunta pyysi ensimmäiseksi sivutoimiseksi johtajaksi Olga Slottsbergiä. Olga Slottsberg oli monipuolinen, opettaja- ja musiikkikoulutuksen saanut oululainen kulttuuripersoona, joka mitä ilmeisemmin lähti toimintaan mukaan suomalaisuus- eikä niinkään työväenaatteen pohjalta. Aineelliset edellytykset olivat olemattomat, mutta ensimmäinen näytelmä valmistui Oulun Maneesiin jo kuukauden kuluttua OTN:n perustamisesta. 11.3.1902 sai ensi-iltansa Matti Vuoren kansankomedia Savon sydämessä.

Kaksi seuraavaa vuotta OTN vietti kiertolaiselämää ilman pysyvää esiintymistilaa. Harvinaisen nopeasti Ouluun nousi kuitenkin pennilistoilla kerättyjen varojen turvin ja talkoovoimin Oulun Työväenyhdistyksen talo Pakkahuoneenkadun ja Itäisen pitkäkadun, nykyisen Mäkelininkadun kulmaukseen. Vihkiäisjuhlaa vietettiin 22.11.1903, jolloin esitettiin Pakkalan Tukkijoella.

Rakennusmestari Pukinkorvan piirtämässä jugend- ja kertaustyylisessä kolmikerroksisessa talossa oli useita kauppapuotitiloja, kirjasto, lukusali ja toisessa kerroksessa melkoisen muhkea teatteri- ja juhlasali. Sali, johon kuului yläparvi, oli kooltaan 17 x 14 metriä, ja näyttämön pinta-ala 130 neliömetriä. Lisäksi teatteriin kuuluivat asianmukaiset pukuhuone- ja varastotilat sekä yleisölle ravintolahuoneet. Kun vuoden kuluttua vihkiäisistä korjattiin katsomo takaosaltaan nousevaksi, oli saatu tuon ajan mittapuun mukaan erittäin käyttökelpoinen teatteritila.

KUVA: Leo Tolstoi: Pimeyden valta, 13.11.1908

Teatteri oli hämmentävän suuri vajaan kahdenkymmenen tuhannen asukkaan Oulussa, sillä saliin mahtui 700 henkeä. Koko selittynee sillä, että Oulusta puuttuivat kokoontumistilat Maneesia ja Susiteettia lukuun ottamatta. Toisaalta teatterissa käytiin runsaasti, sillä viihdetarjonta oli tuolloin vähäistä. Teatteri osana uutta kaupunkikulttuuria tarjosi tavalliselle kaupunkilaiselle elävän elämysmaailman ja yhteyden eurooppalaiseen kulttuuriperintöön.

Vaikka Oulun Työväen Näyttämö oli jo näin pian saanut ensiluokkaiset toimintatilat, vaikka näyttelijöitä ja yleisöä riitti, niin johtajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Vuosina 1902 – 1910 OTN:llä oli seitsemän johtajaa. Vaatimusten kasvaessa teatteritoiminnan ylläpitäminen kävi sivutoimiselle johtajalle raskaaksi, ja niinpä 1906 teatteri sai oman päätoimisen johtajan Aaro Itkosesta.

Teatteritoiminnan edellytyksenä ensimmäisenä kymmenvuotiskautena oli runsaslukuinen näyttelijäkaarti. Toiminta oli alkanut tyhjästä, joten vanha ohjelmisto puuttui, ja Oulun pienen katsojakunnan takia teatterin oli valmistettava uusi näytelmä parin viikon välein. Tämä merkitsi vuosittain noin kahtakymmentä ensi-iltaa, muutaman viikon harjoitusjaksoa ja kahdesta viiteen esitystä. Kymmenen esitystä oli tuohon aikaan jo suurmenestys!

KUVA: Nikolai Gogol: Reviisori, 10.12.1909

Iltanäyttelijöiden innostus oli valtava, sillä he harjoittelivat ja esiintyivät jatkuvasti oman päivätyönsä ohella. Teatteri yhteisönä ja arjen vastapainona oli niin tärkeä yhdistävä tekijä, ettei työtunteja laskettu. Toisaalta teatteri oli huomattavasti merkittävämpi vaikutuskanava kuin nykyään, vaikkei ohjelmisto ollutkaan tendenssimäisen työväenhenkistä. Samalla kun teatteri nostatti kysymyksiä, se myös vastasi niin tekijöiden kuin katsojien pohdintoihin: Kuka minä olen? Mitä haluan? Miksi? Millaisessa maailmassa haluan elää? Kaikki ovat kysymyksiä, joita voidaan pitää uuden kaupunkikulttuurin tuomina.

Huolimatta johtajien tiuhasta vaihtumisesta ensimmäisenä toimintavuosikymmenenenä OTN:lle syntyi selvä ohjelmistolinjaus – ei niinkään oululainen vaan muiden teattereiden linjausta seuraileva! Ajan henki oli voimakkaasti suomalaiskansallinen, sillä helmikuun manifesti oli julkaistu vuonna 1899, ja elettiin vaikeata venäläistämis- ja sortokautta. Kiven, Canthin, von Nummersin ja Pakkalan teokset pääsivät nopeasti parrasvaloihin.

Vuoteen 1910 mennessä oululaiset olivat nähneet mm. Kiven Kullervon, Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä, Canthin Murtovarkauden, Työmiehen vaimon, Papin perheen, Anna-Liisan ja Kovan onnen lapsia. Ulkomaisista teoksista oli esitetty mm. Strindbergin Isä, Gogolin Naimapuuhat ja Reviisori, Dostojevskin Pimeyden valta, Tsehovin Karhu ja Thomasin Charleyn täti. Ohjelmisto koostui pitkälti vanhasta ja uudesta suomalaisesta draamasta. Sen sijaan suuret Shakespearen, Molieren ja Schillerin klassikot puuttuivat tyystin. Ilmeisesti kynnys niiden esittämiseen oli jostain syystä suurempi kuin muissa tuon ajan teattereissa. Ohjelmistoa voidaan silti pitää hyvin kunnianhimoisena eikä erityisen työväenhenkisenä. Aatedraamaa edustivat muutamat Canthin näytelmät ja Kössi Kaatran kaudella valmistunut Gorkin Pohjalla.

Kössi Kaatra toimi johtajana vain puoli vuotta, sillä hänellä ja näyttelijäkunnalla oli jatkuvasti erimielisyyksiä. Oliko riitojen syy pelkästään Kaatran kokemattomuus teatterialalla vai myös hänen poliittisuutensa, joka tapauksessa Oulun Näyttämön ensimmäinen perustamisyritys sattuu juuri Kaatran kaudelle. Tärkeämpää kuin aate teatterille oli mahdollisimman suuren yleisöjoukon saavuttaminen. Siihen ei päästy ainoastaan tarjoamalla yleisölle kepeitä laulunäytelmiä tai ajalle tyypillisiä ”esioperetteja”, so. unkarilaisia kansannäytelmiä, vaan ennen kaikkea tekemällä kaikenlaista teatteria. Kymmenessä vuodessa OTN oli hankkinut sellaisen taiteellisen etumatkan, ettei sen kaataminen toisen teatterin perustamisella ollut helppoa.

Olga Maria Slottsberg (1849 – 1931)

Olga Maria Slottsberg oli Oulun Työväen Teatterin ensimmäinen johtaja, ”teatteriasioihin perehtynyt ohjaaja”, kuten sanomalehtiuutinen (Louhi 8.3.1902) hänet esittelee. Hän syntyi Limingassa vuonna 1849. Ensimmäiset kymmenen ikävuottaan hän asui Kittilässä, missä hänen isänsä oli kruununvoutina. Kymmenvuotiaana hän muutti perheensä mukana Ouluun. Hän sai päästötodistuksen Oulun ruotsalaisesta tyttökoulusta 1864. Hän pääsi Jyväskylän seminaariin eli opettajanvalmistuslaitokseen 1865 erioikeudella 16- vuotiaana.

Olga opetti valmistuttuaan Raahessa sekä pientenlastenkoulussa että ruotsalaisessa kansakoulussa. Vuonna 1874 Ouluun avattiin ensimmäinen suomenkielinen kansakoulu. Tämä Kajaanintullin kansakoulu oli hänen työpaikkansa seuraavat 30 vuotta. Olga Maria oli siis 53-vuotias ja kansakoulussa jo päivätyönsä tehnyt ottaessaan vastaan Työväen Näyttämön johtajan tehtävät.

Olga Maria Slottsberg kuului elämänvaiheiltaan ensimmäiseen naisasiasukupolveen. Varhaisen naisasialiikkeen järjestäytyminen tapahtui 1880-luvulla. Rouvasväenyhdistyksissä ja muissa sivistysriennoissa naisasiasta keskusteltiin jo 1840-luvulla. Minna Canth oli käynyt Jyväskylän seminaaria 1863 – 65, siis samoihin aikoihin kuin Olgakin. ”Nousevan suomalaisen sivistyksen” puolesta ponnisteli myös naisliike.

Olga Marian ohjelmistovalinnat johtajakaudellaan viittaavat hyvään naisliikkeen tuntemukseen. Ensimmäisenä vuonna näyttämöllä esitettiin peräti kaksi Minna Canthin teosta: Murtovarkaus ja Työmiehen vaimo. Näistä Murtovarkauden ja Roinilan talossa oli esittänyt jo 1885 – 86 Oulussa Hupi ja Hyöty -seura. Olga Maria lienee ne ainakin nähnyt. Kunnianhimoisia valintoja olivat Gogolin Naimapuuhat ja Kiven Kihlaus. Näiden lisäksi hänen aikanaan esitettiin kolme muuta koko illan näytelmää ja kuusi pienoisnäytelmää. Vuoden aikana yhteensä kuusi koko illan näytelmää ja seitsemän pienoisnäytelmää: ei ihme, että Olga Maria alias Sussu, kuten häntä nimitettiin, ei jaksanut jatkaa vuotta kauempaa. Kannattaa myös muistaa, ettei Näyttämöllä vielä ollut omaa tilaa, vaan esitykset olivat milloin Maneesissa, milloin Työväenyhdistyksen puusalilla. Harjoituksiin käytettiin vielä Pohjan Leimun salia.

Olga Maria johti ja harjoitti omalla johtajakaudellaan myös musiikin. Hän onkin tunnetuin oululaisena musiikinopettajana. Hän suoritti musiikin teorian tutkintonsa 1885 ja opetusnäytteensä vuosina 1887 ja 1888 Helsingissä. Kansakoulutoimensa ohessa ja sen jälkeen vielä vuoteen 1925 saakka hän toimi Oulun eri oppikoulujen, suomalaisen ja ruotsalaisen tyttökoulun sekä suomalaisen lyseon laulunopettajana.

Kössi Kaatra (1882 – 1928)

Kössi Kaatra toimi Oulun Työväen Näyttämön johtajana syksyn 1909. Häntä pidetään vanhan työväenliikkeen merkittävimpänä runoilijana. Hänen Alhaisolaulujensa uusintapainos on vieläkin lainattavissa kirjastojen kokoelmissa. Aaterunoilija hän oli niin kirjoitustavaltaan kuin tekstiensä sisällöissäkin. Hän kirjoitti työväenliikkeen kiihkeimpinä aikoina ja vaikeni niiden välillä. Hänen tuotteliaisuutensa oli huipussaan sekä suurlakon että kapinan – vapaussodan, kansalaissodan – aikana. Hän kirjoitti päivittäin lehdissä julkaistavia runoja ja artikkeleita. Kansalaissotaa edeltävän syksyn hän oli Oulussa Kansan Tahdon toimittajana.

Kössi Kaatra syntyi vuonna 1882 Kustaa Aadolf Lindströminä Lohjalla köyhissä oloissa. Perheellä ei ollut edes kotia. Toimeentulo oli uskonnollisen äidin harteilla isän juopotellessa. 1890-luvulla perhe muutti Tampereelle, jossa Kössi teki jos jonkinlaisia töitä: myi sanomalehtiä, oli juoksupoikana kirjapainossa, kauppa-apulaisena ja yleni peräti konttoristiksi eli herrasväen kastiin.

Ensimmäiset runonsa hän sai julki vuonna 1902 Työväen Joululehdessä. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa mm. Kansan Lehteen, jonka vakituisena avustajana hän toimi useita vuosia. Vuosina 1903 – 06 hän julkaisi peräti kuusi runokokoelmaa. Seuraavat teoksensa hän julkaisi vasta 1920- luvulla: runoja, proosaa ja omaelämänkerrallisen teoksen. Kansalaissodan jälkeen hän piileskeli useita kuukausia talvisen Oulun ullakoilla kunnes pääsi pakenemaan Ruotsiin. Siellä hän työskenteli toimittajana työväenlehdissä ja käänsi mm. paljon sekä klassisia että ajankohtaisia runoja.

Kaatra toimi sekä Tampereen Työväen Teatterin että Oulun Työväen Näyttämön johtajana, molemmissa tosin vain puoli vuotta – Tampereella syksyn 1905 toimittajantyönsä ohessa. Hän oli samana keväänä arvostellut Kansan Lehdessä työväenteattereiden ohjelmistovalintaa. Ouluun hänet houkutteli Kansan Tahdon toimittaja Yrjö Mäkelin.

Oulun Työväen Näyttämön johtajana Kössi Kaatran ohjelmistovalinnat olivat kunnianhimoisia. Syyskaudella nähtiin Gorkin Pohjalla, jonka Kaatra oli ohjannut myös Tampereella, Tsehovin Karhu ja Gogolin Reviisori. Kun listaan vielä lisää Dahlgrenin Värmlantilaiset ja Aleksis Kiven Kihlauksen, ei linjausta voi pitää kevyenä eikä harmittomana. Näyttämöä Kaatra ei hylännyt lähtiessään Oulusta terveytensä heikentyessä. Hän siirtyi Teiskoon lähelle Tamperetta pitämään sekatavarakauppaa ja osallistui kiinteästi paikallisten urheilu-ja näyttämöharrastuksiin.

OTN luo asemansa teatterina Oulussa ja Suomessa

Vuodet 1910 – 1920 merkitsivät OTN:n toiminnan selkiytymisen aikaa. Toiminnanjohtajat eivät enää vaihtuneet vuosittain, taiteellinen taso nousi huimasti, ja Oulusta kasvoi merkittävä suomalainen teatterikaupunki.

Kauden kaksi ensimmäistä vuotta johtajana toimi laulajatar Aili Stenman. Stenmanin ohjelmistossa oli paljon musiikkiteatteria. Laulunäytelmiä esitettiin jatkuvasti, vuonna 1911 jopa Weberin ooppera Preciosa. Ainakin musiikillisesti teokset olivat haastavia, ja haasteisiin vastattiin. Näyttelijöistä löytyi joukko osaavia laulajia, Aili Stenman useasti pääosassa. Paikalliset kuorot olivat valmiita avustamaan, ja toisinaan esitystä säesti kokonainen orkesteri. Tavallisimmin orkesterin korvasi teoksen musiikin harjoittanut kapellimestari pianoineen. Tällaisia musiikin monitoimimiehiä olivat mm. Knut Kangas, Matti Similä, Kalle Tiger ja Kyösti Teljo.

KUVA: Gustav Wred: Ensiviulu, 25.2.1911

Stenmanin aikana OTN alkoi tehdä laajoja kiertueita. Kiertueet ulottuivat lähikuntien lisäksi Kemiin, Tornioon, Rovaniemelle ja Raaheen. Kiertuetoiminnan syynä oli ilmeisesti se, että teatterisalia vuokrattiin jatkuvasti kiertäville seurueille ja työväenyhdistyksen huvitoimikunnalle. Oulussa vierailivat ainakin Tampereen teatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Elli Tompurin turnee ja Aarne Orjatsalon seurue.

Vuoden 1912 alkupuolella näyttelijäkunnan ja Stenmanin välit kiristyivät. Osa henkilökunnasta erosi ja perusti Maneesiin Oulun Näyttämön. Tuon ajan lehdistä ei kuitenkaan löydy mainintoja esityksistä, joten toiminta ilmeisesti päättyi pian perustamisen jälkeen. Näyttelijäkunta palasi tutulle näyttämölle, mutta Aili Stenman irtisanoutui toimestaan. Kriisi poiki kuitenkin merkittävän uudistuksen, sillä näyttelijäkunnan edustusta johtokunnassa lisättiin.

Elokuussa 1912 OTN:n johtajaksi valittiin Pietarsaaren Työväenteatterin johtaja, Aarre Linnala. Linnala oli monipuolinen toisen polven teatterilainen. Vain 24-vuotias Linnala ryhtyi kunnianhimoisesti johtamaan teatteria. Kahdeksanvuotinen kausi Oulussa oli haastava ja taiteellisesti korkeatasoinen, joten ei ole ihme, että puhutaan Linnalan kultaisesta kaudesta.

Ensimmäiseksi tehtäväksi Linnala otti uusien harrastajien kouluttamisen näyttelijöiksi. Toiseksi hän katsoi tarpeelliseksi ammattinäyttelijöiden palkkaamisen, ja muutaman vuoden kuluttua kuiskaajan ja puvustonhoitajan kiinnittäminen tuli ajankohtaiseksi. Linnalan kaudella 1912 – 1920 OTN:lle oli kiinnitettynä mm. Viivi Lamminpää, Ville Sirviö, Hulda Keskinen, Eine Laine, Frans Kampman ja Hugo Hytönen sekä lavastajina mm. Otto Dahlqvist ja Ester Tuominen.

KUVA: Katkeamaton kaari, 1918

Linnalan ohjelmistopolitiikan motto oli ”jokaiselle jotakin”. Ohjelmiston rungon muodostivat edelleen suomalaiset näytelmät. Vanhan ohjelmiston lisäksi uutuuksina nähtiin mm. Lassilan Nuori mylläri, Jotunin Miehen kylkiluu ja Savu-uhri sekä Larin Kyöstin Tuhkimo. Tuhkimon lisäksi ohjelmistossa oli pari muuta lastennäytelmää sekä uutuutena ns. halpahintaiset tunnin näytännöt. 1914 esitettiin jopa Bernard Shaw’n satiiri Ihminen ja yli-ihminen sekä harvoin nähty Calderonin Elämä on unta.

Vaikka Euroopassa puhjennut ensimmäinen maailmansota löi varjonsa myös Ouluun ja teatterin taloutta jouduttiin jatkuvasti paikkaamaan erilaisilla naamiaisilla, tanssiaisilla ja arpajaisilla, OTN:n toiminta jatkui vilkkaana. Siksi Linnalan eroamisilmoitus kevätkauden 1915 päättyessä tuntuukin käsittämättömältä. Linnalalla oli takanaan näyttelijäkunnan ja yleisön yksimielinen tuki, joten irtisanoutumisen syynä on voinut olla alkukeväästä 1915 syntynyt kiista ammattiosastojen yhdistyksen ja Työväen Näyttämön välillä. Näyttämö oli joutunut lapsipuolen asemaan, sillä vierailuja ja erilaisia tilaisuuksia oli juhlasalissa haitaksi asti. Lisäksi yhdistyksen huvitoimikunta oli vaatinut itselleen yhtä kokonaista sunnuntaita kuukaudessa. Tilanne ratkaistiin kuitenkin neuvottelemalla, joten em. skisma ei liene ollut eron perimmäinen syy. Olivatko eroamisen takana henkilökohtaiset syyt, palkkavaatimukset vai oliko koko prosessi mainostemppu?

Linnalan jälkeen johtajaksi valittu Kaarlo Nissinen kieltäytyi vastaanottamasta tehtävää, jolloin johtokunta kääntyi jälleen Linnalan puoleen. Hän lupautui palaamaan teatterinjohtajaksi ja esitteli syksyllä lehdistölle edustavaa tulevan kauden ohjelmistoa. Samassa yhteydessä hän mainitsi suunnitelmistaan seuraaville vuosille, joten kiinnitystä oli ajateltu pitkäaikaisemmaksi.

Lokakuussa 1915 valmistui ensi-iltaan Strindbergin Neiti Julie ja kuukautta myöhemmin Shakespearen Venetsian kauppias, joka sitten jäikin pitkäksi aikaa OTN:n ainoaksi Shakespeare-ensi-illaksi. Seuraavan kerran Shakespearea nähtiin vasta 1986! Vuonna 1916 palattiin Aili Stenmanin viitoittamalle musiikkiteatteritielle, sillä näyttelijäkuntaan oli kiinnitetty osaavia laulajia. Heistä mainittakoon Eine Laine ja Hulda Keskinen. 1916 – 1918 ensi-iltaan valmistuivat mm. operetit Puolalaista verta, Pikku Pyhimys ja Mustalaisruhtinatar sekä oopperat Pajazzo, Pohjan neiti ja Rykmentin tytär.

Kansalaissodan myötä helmikuussa 1918 OTN:n toiminta keskeytyi, näyttelijöitä vangittiin ja teatteritalo siirtyi Oulun Suojeluskunnalle. Jälleen ruvettiin puuhaamaan Oulun Teatteria, nyt Aapo Similän johdolla. Ensimmäinen ensi-ilta oli jo marraskuussa 1918 Työväentalon juhlasalissa, jonka Oulun Teatteri Oy oli vuokrannut seuraavan vuoden kevääseen asti. Toiminnan aineelliset edellytykset olivat vähintäänkin hyvät, sillä OTN:n omaisuus puvustoineen ja näyttämölaitteineen oli julistettu hukkaamis- ja myyntikieltoon. Toisin kuin muissa kaupungeissa myös aineelliset tuhot olivat jääneet lähes olemattomiksi.

Tilanteen rauhoituttua vuoden 1919 tammikuuhun mennessä palasi Aarre Linnala Helsingistä, jossa hän oli puoli vuotta johtanut Koiton Näyttämöä. Samoihin aikoihin vapautuivat myös ensimmäiset vangituista miesnäyttelijöistä. Toiminta saatiin nopeasti jaloilleen, ja Oulun teatteri muutamine entisine työväennäyttämöläisineen siirtyi esiintymään Oulun Maneesiin.

KUVA: Gustaf Kadelburg-Richard Skowronnek: Husaarikuume 31.4.1920

Linnala jatkoi johtajan tehtävässään aina kevätkaudelle 1920 asti. Näyttämön jälleen päästyä jaloilleen Linnala ilmeisesti katsoi lunastaneensa sanansa ja taanneensa toiminnan jatkuvuuden. Hän oli valmis lähtemään. Monipuolisena näyttelijänä, ohjaajana, kouluttajana ja jopa lavastajana Linnala jätti oman lähtemättömän vaikutuksensa Oulun teatterielämään. Linnala ei ollut mitenkään omintakeinen tai loistava näyttelijä tai ohjaaja vaan pikemminkin osaava ja monipuolinen teatterintekijä, jonka kahdeksanvuotinen kausi pohjusti seuraavan vuosikymmenen nk. OTN:n loistokautta.

Ajan virrassa mukana 1921-1930

Linnalan jätettyä Oulun hänen paikkaansa oli vaikea täyttää. Seuraavalla kymmenvuotiskaudella johtajat vaihtuivat tiheään, pahimmillaan puolivuosittain. Ilmeisin syy oli teatterin syöksykierteeseen joutunut talous. Vaikka yleisöä riitti, eivät lipputulot sekä pienet avustukset riittäneet kattamaan menoja. Teatteri olikin järjestettävä yhä tiheämmin erilaisia iltamia, karnevaaleja ja arpajaisia välttyäkseen konkurssilta.

KUVA: Oulun Työväen Näyttämön maski

Taloudellinen tilanne ei voinut olla vaikuttamatta ohjelmistopolitiikkaan. Kevyttä komediaa, suomalaisia kansannäytelmiä ja operetteja esitettiin jatkuvasti, mutta joukkoon mahtuu myös muutama klassikko sekä suomalaisia uutuusnäytelmiä. Ohjelmistossa olivat mm. Molieren Saituri, kantaesityksenä Strindbergin perhehelvettiä kuvaava Pelikaani, Holbergin Jeppe Niilonpoika, Wecksellin Daniel Hjort sekä monet kaksikymmenluvun suosikkioperetit kuten Iloinen leski, Bajadeeri, Geisha, Kreivitär Mariza ja Cornevillen kellot.

OTN reagoi myös hämmästyttävän nopeasti ajan virtauksiin. Rafael Pihlajan johtajakaudella 1924 – 26 valmistuivat ekspressionistiset näytelmät Koneitten murskaajat ja Hinkeman. Varsinkin Ernst Tollerin Hinkeman, jonka nimiosan tulkitsi Ville Sirviö, herätti huomiota eteläistä Suomea myöten. Rafael Pihlaja taitavana lavastajana ja kulissimaalarina käytti ekspressionismia tyylikeinona myös suomalaisklassikoissa. Syyskauden 1924 avajaisnäytäntönä oli Elinan surma, jonka futuristis-ekspressionistinen visuaalisuus oli arvostelijan mukaan ajan teatterikeskusten Moskovan ja Pietarin luokkaa. Muita ekspressionistisia näytelmiä olivat Lauri Haarlan Synti, Lemmin poika ja Uskottomuus, joista kaksi viimeksi mainittua olivat myös kantaesityksiä.

KUVA: J. Gilbert: Filmikuningatar, 21.5.1925

KUVA: Karl Louis-Wilhelm Jacoby: Epäuskoinen Tuomas 23.1.1926

Myös musiikin uusimpia virtauksia seurattiin. Esimerkiksi syyskauden 1929 avajaisissa Oulun Työväen Näyttämö tutustutti katsojat jatsiin ”suuren jazz-bändin” voimin. Yleisöä lähempänä oli kuitenkin perinteinen musiikki, jota 1921 – 30 soitti monipuolisen teatterimuusikon Knut Kankaan johdolla teatterin oma kuusimiehinen orkesteri. Ei siis ihme, että operetteja valmistui kuin liukuhihnalta, parhaimmillaan kolme vuodessa.

Ensi-iltojen lukumääräksi oli vakiintunut noin viisitoista kaudessa. Kausi aloitettiin elokuussa kesäteatterilla Hevossaaressa, ja tavaksi muodostui esitellä teatterin uudet näyttelijät syyskuussa Hupisaarilla pidettävässä juhlassa. Joka näytäntökausi teatteri teki vierailuja Oulun ympäristöön, ja muutamat näyttelijät kiersivät omin lausunta- ja kupletti-illoin myös Pohjois-Suomessa.

Aarre Linnalan koulutustyö oli tuottanut tuloksia, sillä kausittain osa ensi-illoista valmistettiin täysin iltanäyttelijävoimin. Palkattuun näyttelijäkuntaan OTN:n loistokaudella 1921 – 26 kuului monia osaavia taiteilijoita. Heistä mainittakoon mm. Mimmi Halonen, Santa Tuomi-Roth, Emmi ja Eino Jurkka, Aino Mattila, Rakel Kivekäs, Elsa Rantalainen, Katri Pihlaja, Hannes Veivo, Kyösti Erämaa ja Ville Sirviö. Lisäksi vierailijoina nähtiin mm. ajan suuret operettitähdet Sven Hilden, Eine Laine, Hulda Keskinen ja Aatu Dahlqvist.

KUVA: OTN:n henkilökunta, 1926

Teatterin ylläpitäminen kävi vuoteen 1926 mennessä mahdottomaksi. Velat olivat kasvaneet ylivoimaisen suuriksi, palkkoja ei pystytty maksamaan ajallaan, ja valtion sekä kaupungin avustukset pienenivät vuosi vuodelta. Ei ole liioiteltua väittää, että eräs Suomen johtavimmista maaseututeattereista ajettiin tietoisesti poliittisin ja taloudellisin keinoin sellaiseen ahdinkoon, ettei toimintaa voitu jatkaa. Käsittämättömäksi tilanteen tekee se, ettei Oulussa ollut tuolloin OTN:lle manttelinperijää, ei taiteellisin eikä aineellisin perustein. Oulusta oli kasvanut varteenotettava pohjoinen teatterikeskus, jonka vaikutukset näkyivät myös ympäröivään maakuntaan. Yhtä merkittävän aseman teatterikaupunkina Oulu saavutti vasta 1970-luvulla. Suomalainen teatterikenttä olisi tänään varmasti toisenlainen, mikäli OTN olisi voinut jatkaa toimintaansa ammattiteatterina.

Näyttelijäkunnan siirryttyä näytäntökauden 1925 – 26 jälkeen muihin teattereihin OTN:n toimintaa päätettiin jatkaa iltanäyttelijävoimin. Heistä usealla oli takana monivuotinen teatterikokemus. Lisäksi käytettävissä oli toimiva teatterihuoneisto, loistava puvusto ja monipuoliset lavasteet tarpeistoineen. Ikuisena ongelmana oli kuitenkin rahapula ja yhä kiristyvä poliittinen tilanne.

KUVA: Walter Gaetze: Permantopaikka, 24.4.1926

KUVA: Paul Linke: Gri-Gri, 20.3.1926

Eteenpäin lähdettiin Väinö Kemppaisen johdolla. Ensi-iltoja oli huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Sen sijaan juhlia, karnevaaleja ja naamiohuveja järjestettiin useaan otteeseen, ja pientä maksua vastaan puvustosta vuokrattiin sopivia asuja.

Ohjelmistoon palasivat edelliskausien näytelmät, mutta vuosittain saatiin esityskuntoon myös muutamia uusia. Uusista ensi-illoista mainittakoon Lassilan Tulitikkuja lainaamassa, Eino Leinon Lalli ja Jonsonin Volpone. Vaikka poliittinen tilanne oli kireä, vuosina 1926 – 30 nähtiin myös muutama tuon ajan teatterin valtavirtauksista poikkeava teos. Tällaisiksi voidaan luokitella Verneri Jokiruohon Veljesvihaa ja Dennery-Mallianin Kansan nainen.

Vuosikymmenen vaihteeseen tultaessa oli teatterille perustettava kannatusyhdistys toiminnan ylläpitämiseksi, sillä jo vuonna 1927 avustusanomukset oli evätty. Toimintaa pystyttiin jatkamaan aina kevääseen 1930 asti, mutta toukokuussa 1930 ensi-iltansa saanut Horsin farssi Taivas maan päällä jäi nimestään huolimatta OTN:n viimeiseksi ensi-illaksi pariin vuosikymmeneen. Kesäkuussa Työväenyhdistyksen toiminta kiellettiin ja työväentalo suljettiin. Puoli vuotta myöhemmin Oulun Työväentalo pakkohuutokaupattiin, ja vastaperustettu Oulun Teatteritalo Oy vuokrasi teatterin puvustoineen ja kalusteineen samoihin aikoihin perustetulle Oulun Näyttämön kannatusyhdistykselle.

KUVA: Teuvo Pakkala: Tukkijoella, 1930

Teatteritoiminta jatkui Oulussa syksyllä 1931 Oulun Näyttämön johdolla. Vastaperustetun teatterin henkilökuntaan kuului useita OTN:n kantavia voimia, kuten Ville Sirviö, Atte Vesterberg, Mimmi Halonen ja Jaakko Taipaleenmäki. OTN ei ollut kuitenkaan täysin kuollut, sillä toimintaa jatkettiin muutaman vuoden ajan kesäteatteriesityksin, pienoisnäytelmin ja ohjelmallisin iltamin. Toiminta lakkasi kahden vuosikymmenen ajaksi, ja 21.2.1944 teatteritalo tuhoutui Oulun pommituksissa.

Alkuvuosikymmenten johtajia

Eino Jurkka lienee tänä päivänä tunnetuin Oulun Työväen Näyttämön alkuvuosien johtajista. Heidän joukossaan oli kuitenkin useita muitakin aikanaan arvostettuja teatterin ammattilaisia – yksi heistä nykypäivänä lähes unohtunut Aarre Linnala, OTN:n pitkäaikaisin ja ehkä tärkein johtaja. Syy hänen unohdukseensa lienee hänen lähtönsä 1930-luvulla Yhdysvaltoihin, josta hän palasi vasta sotien jälkeen.

Vanha polvi

Olga Maria Slottsbergin jälkeen johtajana toimi sanomalehti Kalevan toimittaja Jaakko Tervo vuosina 1903 – 06 oman työnsä ohella. Hän luopui johtajuudestaan ryhtyessään Kalevan päätoimittajaksi, mutta tuki myöhemminkin näyttämön toimintaa lehtikirjoituksissaan.

Vanhemman polven teatteriammattilaisiin kuului näyttämön johtajista kaksi: Aaro Itkonen ja Kaarlo Halonen. Itkonen oli OTN:n näyttämön ensimmäinen päätoiminen johtaja kautena 1906 -07 ja vaikutti näyttämöllä vielä näyttelijänä seuraavat seitsemän vuotta. Kaarlo Halonen sen sijaan toimi johtajana vain puoli vuotta syksyllä 1920. Molemmat heistä olivat aloittaneet teatteriuransa jo 1800-luvulla August Aspegrenin johtamassa Kansan teatterissa. Halonen oli liittynyt siihen vuonna 1887 ja Itkonen 1895. Molemmat myös siirtyivät 1899 perustettuun Suomalaiseen Maaseututeatteriin, jossa pysyivät vuoteen 1905. Itkonen jatkoi vielä uraansa Oulun jälkeen operettiteattereissa, kunnes luopui ja jäi liikkeenharjoittajaksi vuonna 1918. Halonen puolestaan vietti välivuosia synnyinseudullaan Rautalammilla kirjoitellen pakinoita savoksi ja julkaisi novellikokoelmankin. Välillä hän oli lyhyitä aikoja johtajana Raumalla ja Torniossa. Oulun Työväen Näyttämöä johtaessaan hän oli jo 60-vuotias.

Aarre Linnala

Aarre Linnala ohjasi, näytteli, innosti ja koulutti Oulussa työväennäyttämöläisiä vuodesta 1912 vuoteen 1920. Tällä välillä hän vielä kävi laskemassa pohjan Koiton Näyttämön ammattilaiskaudelle Helsingissä. Pioneerihenkisestä ja laulunäytelmiä rakastavasta nuoresta ammattilaisesta kasvoi 1920-luvulle tultaessa omaperäinen ja lahjakas ohjaaja ja näyttelijä. Hänen maineikkaimmat teatterisaavutuksensa syntyivät Viipurin työväenteatterissa ja Koiton Näyttämöllä 1920-luvulla. Viipurissa hän oli ensimmäisiä ekspressionistisen näytelmän esittelijöitä. Koitossa hänen saavutuksiinsa kuuluivat ennen kaikkea Shakespearen Hamletin ja Othellon ohjaukset ja nimiroolit.

Uransa hän aloitti Helsingin Työväen Näyttämöllä ja lähti 19-vuotiaana johtamaan Pietarsaaren Työväennäyttämöä. 1920-luvun lopulla hän vieraili ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa ja siirtyi sinne vakinaisemmin nähtävästi vuoden 1931 jälkeen. Hänen viimeiset vaiheensa eivät jäljity matrikkelitiedoista. Kirjassaan Teatterimme käänne Taisto-Bertil Orsmaa mainitsee Linnalan olleen 1920-luvun ohjaajakaartin parhaimmistoa.

KUVA: Aarre Linnala

Nuori polvi

1920-luvun alkuvuosien johtajina toimineet kuuluivat hekin samaan ikäpolveen kuin Linnala. He olivat kaikki syntyneet 1890-luvun alkupuolella. Lähes kaikki heidät löytää Lauri Haarlan innoittuneiden teatteriesseiden kohteista vuodelta 1928, samoin Työväen Näyttämöiden Liiton julkaisemasta Näyttelijöitä sanoin ja kuvin. Hugo Hytönen, Toppo Elonperä, Eino Jurkka ja Rafael Pihlaja olivat kaikki sekä näyttelijöitä, ohjaajia että teatterinjohtajina tunnettuja etenkin 1920-luvulla. Joidenkin ura jatkui 1950-luvulle saakka.

Hugo Hytönen sai läpimurtonsa näyttelijänä Koiton Näyttämöllä Aarre Linnalan kaudella 1927 – 28. Uransa hän oli aloittanut jo vuonna 1909 eri seuranäyttämöillä. 1910-luvun hän kiersi kiertueteattereiden mukana ja johti pienempiä työväennäyttämöitä. Oulussa hän aloitti näyttelijänä 1919 ja johti teatteria kevään 1921. Oulusta hän siirtyi Viipuriin ja näytteli siellä molemmilla näyttämöillä. Helsinkiin hän siirtyi 1927 ensin Koittoon näyttelijäksi ja sittemmin johtajaksi. 1930-luvulla hän työskenteli ohjaajana ja näyttelijänä Kansan Teatterissa ja esiintyi paljon elokuvanäyttelijänä. Elokuvissa hänen työnsä elää edelleen. Valentin Vaalan Niskavuori-filmatisoinnin pastorina hänet nähtiin viime kesänäkin. 1940-luvun vaihteessa hän myös ohjasi muutamia kevyitä elokuvia. Hytönen oli luonnenäyttelijä ja koomikko, vaikka saavutti menestystä myös ohjaajana.

Oulun työväen Näyttömän johtajien tiet ristesivät usein toistensa kanssa. Toppo Elonperä alias Toivo Ellenberg ”jupileerasi” 20-vuotistaiteilijajuhlaansa yhdessä Hugo Hytösen kanssa Koiton Näyttämöllä vuonna 1931, toinen näyttelijänä, toinen ohjaajana. Elonperä oli näyttelijänä ennen kaikkea koomikko. Hänen näyttelijänlaatuaan on luonnehdittu ilveilijäksi, elämäniloa pursuavaksi klovneriaksi. Oulussakin hän aloitti Nummisuutarin Eskona. Samalla roolilla hän vieraili myös Suomen Kansallisteatterissa. Uransa Ellenberg aloitti Kansan Näyttämöllä vuonna 1914. 1920-luvulla hän toimi näyttelijänä Tampereen teatterissa useaan otteeseen ja kävi välillä johtamassa sekä OTN:ää 1921 -23 että Vaasan Työväennäyttämöä. 1930-luvulla hän näytteli ja ohjasi Helsingin Kansanteatterissa ja Viipurin kaupunginteatterissa. Hän esiintyi paljon elokuvissa Hytösen tapaan. Kotkan Maaseututeatterin johtajaksi hän tuli 1949. Ellenbergin aikana Oulussa kantaesitettiin Lauri Haaralan Lemmin poika, joten hänkin liittyy omalta osaltaan ekspressionismin kuteisiin 1920-luvun työväenteatterissa.

Rafael Pihlaja johti Oulun Työväen Näyttämöä sen viimeisenä ammattiteatterijaksona 1924 – 26. Se kuului ehkä näyttämön komeimpiin jaksoihin: ekspressionismia ja vaativia operetteja. Pihlaja aloitti uransa Turun Seuranäyttämön johtajana 1913 ja toimi tämän jälkeen johtajana ja näyttelijänä Oulun lisäksi Kotkassa, Viipurissa, Turussa ja Helsingissä. Vuonna 1931 hän otti kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin näyttämöpäälliköksi. Siellä hän myös näytteli ja ohjasikin muutamia näytelmiä. Hän oli aktiivinen järjestömies Suyomen Näyttelijäliitossa 1930- ja 1940-luvuilla. Suomen näyttämöopistossa hän opetti näyttämötaiteen historiaa ja naamiointia vuosina 1932 – 38.

Omat kasvatit

1920-luvun loppuvuosien johtajat olivat OTN:n omia kasvatteja yhtä lukuun ottamatta: Poikkeuksen oli Aku Keidas, joka toimi jo 1910-luvulta lähtien useiden pienteatterien johtajana. Väinö Kemppainen ja Otto Dahlqvist olivat aloittaneet OTN:llä jo 1900-luvun ensi vuosikymmenellä, Dahlqvist vuonna 1904 ja Kemppainen vuonna 1907. Ville Sirviö liittyi riveihin 1910 näyteltyään sitä ennen useissa harrastajaseuroissa. Dahlqvist ja Kemppainen kiersivät 1920-luvulla näyttelijöinä ja johtajina eri työväennäyttämöillä ennen johtajuuttaan Oulussa. Pisimmän päivätyön Oulun teattereissa teki Ville Sirviö, joka jatkoi iltanäyttelijänä 1931 perustetulla Oulun Näyttämöllä.

Eino Jurkka

Eino ja Emmi Jurkka saapuivat Ouluun syksyllä 1923. He olivat juuri avioituneet, ja Emmi odotti esikoistaan Sakaria, joka syntyi 16.9.1923 Oulussa. Vajaata kuukautta myöhemmin Emmi esitti Iloisen lesken Valenciennea, joka arvostelijan mielestä ”ei kaivannut parempaa tulkitsijaa”. Eino oli jo saavuttanut melkoista mainetta näyttelijänä Kansan Näyttämöllä Helsingissä ja otti rohkeasti vastaan ensimmäisen teatterinjohtajan paikkansa Oulun Työväen Näyttämöllä. Jo heti Oulussa hän Emmi Jurkan muistelmien mukaan loi oman johtamistyylinsä, jonka mottona oli ”ensin talous, sitten taide”.

OTN oli Jurkkien saapuessa lähes konkurssitilassa. Eino oli vaatinut näyttämön johtokunnalta täydet valtuudet toimia oman päänsä mukaan ja tehdä myös kiinnitykset. Hän toikin Helsingistä mukanaan Rakel Kivekkään ja Kyösti Erämaan. Lisäksi hän kiinnitti Greta Vaahteran ja Inkeri Rantalan. Eino aloitti johtajuutensa järjestämällä tanssiaisia ja karnevaaleja teatterin talouden paikkaamiseksi. Seuraavaksi esitettiin kevyitä hupailuja ja laulunäytelmiä kuten Maiju Lassilan Viisas neitsyt ja Hevospaimen. Vaativina operetteina oululaisia ihastuttivat kevätkaudella Bajadeeri ja Mustalaisruhtinatar. Bajadeerin ensi-iltaa Emmi kuvaa ”suurenmoiseksi tapaukseksi pikkukaupungissa”. Mustalaisruhtinattaressa hän esiintyi ensimmäisen kerran operetin pääroolissa.

”Heti syksyllä järjestettiin sarja suuria tanssiaisia ja joka ikinen kerta liput myytiin hetkessä loppuun. Eino itse suunnitteli kaiken – ohjelman, esitykset, lavastukset, musiikin. Näyttelijät lauloivat ja tanssivat, pitivät huutokauppaa ja kirpputoria. Oli ennustajakoppeja ja kerran erityisen mielenkiintoinen teltta, jossa näytettiin ”Ihmisen kehitys”. Ensimmäisessä lokerossa oli vanutukon keskellä nuppineula, mikä tietysti esitti kaiken alkua eli munasolua. Erilaisten vaiheiden kautta edettiin viimeiselle lokerolle, jonka kyltissä kysyttiin enteellisesti ”Millainen ihminen on nyt?”. Kun katsoja veti verhon syrjään, hän tuijotti suoraan peiliin ja omiin kasvoihinsa.”(Pakkanen, Rakas Emmi, s. 44.)

Kevätkaudella Eino panosti jo vakavampaankin ohjelmistoon kuten Hall Cainen romaaniin perustuvaan Ikuiseen kaupunkiin ja Lauri Haarlan Syntiin. Teatterin tappiot kääntyivät kevätkaudella voitoiksi, ja Jurkkien maine kiiri Viipuriinkin, jonne heidät kiinnitettiin syksyllä 1924. Viipuri oli kuuluisa teatterirakkaudestaan ja kansainvälisyydestään, joten heidän lähtönsä ei ihmetytä.

Eino Jurkka toimi Oulun jälkeen johtajana Viipurin Näyttämöllä ja Koiton Näyttämöllä Helsingissä, myöhemmin vielä Iisalmessa ja Kuusankoskella. Hänen taiteellisesti voittoisin kautensa oli kuitenkin näyttelijänä ja ohjaajana juuri 1920-luku. Emmin tähti alkoi nousta vasta 1930-luvulla huipentuakseen oman teatterin perustamiseen. Teatteri Jurkan ohjaajana, johtajana ja näyttelijänä Emmi toimi vuodesta 1953 vuoteen 1980.

Kansallista teatteria Matti Hornemanin johdolla 1950-1966

Lähes 20 vuotta ehti kulua, ennen kuin Työväen Näyttämön toiminnan käynnistäminen kävi taas mahdolliseksi. Poliittinen tilanne oli muuttunut. Oulussa oli 1940-luvun loppupuolella jo oma teatteri, Oulun Teatteri, joten toiminnan lähtökohdat oli arvioitava uudelleen. Vuonna 1949 joukko työväenkulttuuriaktivisteja ryhtyi herättämään henkiin Oulun Työväen Näyttämöä. Alkuvaikeuksien jälkeen otettiin yhteyttä Matti Hornemaniin, joka lupautui OTN:n toiminnanjohtajaksi.

Työväentalo oli tuhoutunut kalusteineen ja puvustoineen vuoden 1944 pommituksissa, joten toimintaa jatkettiin Lyöttyyn rautatien taakse eteläisen alikäytävän lähistölle rakennetun Kansantalo Oy:n tiloissa ja myöhemmin Pakkahuoneenkadulla sijainneessa Järjestötalossa. Ensimmäisen kerran esirippu nousi 4.6.1950, jolloin Hornemanin ohjaama ja lavastama Lassilan näytelmä Luonnonlapsia sai ensi-iltansa.

Toiminta jatkui vilkkaana, vaikka rahaa ei ollut. Näyttämötarvikkeet oli lainattava mistä milloinkin, ja näyttelijöiden lavakokemus oli olematonta. Apua saatiin kuitenkin ulkopuolelta, sillä esimerkiksi OOK lupautui ostamaan jokaisesta valmistuneesta näytelmästä yhden esityksen. Kokeneena teatterimiehenä Horneman koulutti näyttelijöitä, rakensi lavasteita ja loi sellaista yhteishenkeä, jonka tuloksena oli vahva ja aktiivinen näyttelijäjoukko. Tällaisia 1950 – 60-luvun kantavia voimia olivat mm. Vilho Sirviö (Ville Sirviön poika), Ahti Taskila, Olavi Ojala, Kaarlo Mylly, Lyyli Lehtonen, Matti Aakko, Eino Moisio ja Kerttu Horneman.

Vaikka toiminnan lähtökohtana olivat amatöörivoimat, ilmeisen kunnianhimoisena teatterimiehenä Horneman rakensi kuvaa ”lähes ammattilaisesta teatterista”. Ensi-iltoja oli vuosittain useita, lavasteet ja puvut aineellisiin oloihin nähden hämmästyttävän runsaita ja ohjelmistopolitiikka mahdollisimman suurta yleisöä miellyttävää. Ilmeisesti myös toiminnan takana olevan työväenliikkeen revanssihenkisyys vaikutti OTN:n imagoon.

Vuosien 1950 – 1966 Oulun Työväen Näyttämöä voidaan luonnehtia sanoilla kansallinen teatteri. Ohjelmistolinjaus oli voimakkaan kotimainen – itse asiassa hyvin paljon vuosien 1902 – 1910 kaltainen. Kuudentoista vuoden aikana OTN valmisti mm. Lassilan Luonnonlapsia ja Tulitikkuja lainaamassa, Jotunin Miehen kylkiluun, Pakkalan Tukkijoella ja Meripoikia, Canthin Kovan onnen lapsia, Leinon Lallin sekä Veijolan Nuoren luotsin. Kansannäytelmien joukkoon mahtuivat kuitenkin Gorkin Äiti, Millerin Kaikki minun poikiani ja hämmästyttävän aikaisessa vaiheessa – vuonna 1954 – Sinervon Maailma on vasta nuori. Ohjelmiston yksipuolisuus johtui mitä ilmeisemmin näyttelijäkunnan kokemattomuudesta. Tuttu suomalainen teksti oli huomattavasti helpompi lähtökohta kuin vierasta kulttuuria peilaava ulkomainen.

KUVA: Maria Jotuni: Miehen kylkiluu, 1951

KUVA: Teuvo Pakkala: Tukkijoella, 30.3.1952

KUVA: Eino Leino: Lalli, 6.12.1954

KUVA: Teuvo Pakkala: Meripoikia, 27.5.1955

KUVA: Z. Topelius: Totuuden helmi, 5.1.1958

Kun 1950-luvun loppuun mennessä lähes kaikki mahdolliset kotimaiset kansannäytelmät oli esitetty, siirryttiin ”kansainvälisiin” kansannäytelmiin. Tällaisia olivat jo kymmen- ja kaksikymmenluvuilla suosituiksi tulleet unkarilaiset laulunäytelmät ja saksalaiset tai anglosaksiset farssit.

Jo toisena toimintavuotena valmistettiin lastennäytelmä, Hornemanin kirjoittama Pikku Tuomaan uni. Kyseessä ei ollut mikään poikkeus, sillä joka vuosi tarjottiin lapsille oma näytelmä. Hornemanin kaudella valmistuivat mm. Topeliuksen Totuuden helmi, Broschin Hannu ja Greta, Annalan Revontulten haltijan hopeahuilu ja Prinsessa karkuteillä.

KUVA: Matti Horneman: Pikku Tuomaan uni, 24.12.1951

KUVA: Alvin Brosch: Hannu ja Greta, 1961

Kesäteatteritoimintaa jatkettiin vuodesta 1954 lähtien, joskin jo edelliskesinä OTN oli esiintynyt erilaisilla kesäjuhlilla. 1950-luvun alkupuolella esiinnyttiin Lammassaaressa, mutta esityspaikaksi vakiintui pian Hupisaaret, jonne oli rakennettu puinen katsomorakennelma. 1960-luvulle asti kesäteatterikausi sijoittui elokuuhun, sillä Oulun Teatterilla oli omat näytäntönsä Hupisaarilla ennen varsinaista näytäntökautta. Oulun Teatteri luopui kuitenkin kesäteatteriesityksistä, minkä johdosta OTN muutti kautensa nykyiseen: juhannusaatosta heinäkuun loppuun.

Ensimmäinen kesäteatteriproduktio oli Lassilan Viisas neitsyt, joka palasi ohjelmistoon useaan otteeseen. Hornemanin kaudella kesäteatteriohjelmisto oli paljolti talven ohjelmiston kaltainen: Ohlsson-Sörbyn Topparoikka, Lassilan Luonnonlapsia, Larnin Neljäs nikama ja Pekkarisen Hotelli Humina. Sama linjaus säilyi pitkälle 1970-luvulle asti huolimatta talven totaalisesti muuttuneesta ohjelmistolinjauksesta.

KUVA: Tatu Pekkarinen: Hotelli humina, 21.6.1963

KUVA: Arthur Miller: Kaikki minun poikiani, 30.8.1964

Matti Horneman kuoli joulukuussa 1964, joten OTN oli samankaltaisessa tilanteessa kuin vuonna 1921 Aarre Linnalan lähdettyä. Näyttämön jaloilleen nostaneen Hornemanin tilalle oli vaikea löytää yhtä monipuolista ja osaavaa jatkajaa. Mirjam Lankila, joka oli esiintynyt jo 1920 – 30-luvulla OTN:llä, valittiin johtajaksi. Lankila jatkoi Hornemanin linjoilla. Viimeisenä nk. ammattijohtoisena kautena 1965 – 66 valmistuivat mm. Lichtenbergin Vanki 501, Topiaksen Kyläkavaljeerit ja Brandon Thomasin Charleyn täti.

Edellisten lisäksi Matti Flyktman kokeili työpajateatterina A. L. Kopitin tragikomediaa Isä, isä raukka. Flyktmanin kokeilu oli merkki teatterin linjauksen muuttumisesta. Hornemanin kansallisesta teatterista oltiin siirtymässä kohti ajankohtaisteatteria.

Kiertolaiselämää ja yhteistyötä ylioppilasteatterin kanssa 1967-1982

Lankilan jälkeen OTN:lle ei palkattu vakinaista johtajaa, vaan ohjaajat, lavastaja ja puvustaja alettiin kiinnittää produktiokohtaisesti. Vuoden 1966 kesäteatterikausi jätettiin väliin, ja syksy kului neuvotteluiden merkeissä. OTN haki uutta linjausta. Muutoinkin teatterikentällä kuohui, sillä ympäri Suomen teatterit etsivät uusia keinoja 1950-luvun teatteriestetiikan vastapainoksi.

Keväällä 1967 Eugen Pukema lupautui ohjaamaan OTN:lle, mikä merkitsi linjauksen radikaalia muuttumista. Pukeman tekstivalinnat olivat kunnianhimoisia, sensaationhakuisia ja ennen muuta ajankohtaisia. Ensimmäinen ohjaustyö oli Salovaaran ja Lounelan kabareetyylinen Orvokkeja, jota seurasivat Vietnamin sotaa kritisoiva Viet-rock ja Pohjankartanon uuteen teatterisaliin valmistettu Spoon River -antologia. Keväällä 1969 OTN kohautti Oulun teatterielämää tuomalla parrasvaloihin Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan. Esitys herätti sensaatiomaista huomiota, ja vankka näyttelijätyö kantoi vaikean tekstin. Esiintyjäryhmässä oli useita myöhemmin teatterikoulun kautta ammattilaisiksi siirtyneitä näyttelijöitä, kuten Risto Tuorila Vihtori Kosolana, Tarja Keinänen Hiljana ja Juhani Laitala renkinä.

KUVA: Maiju Lassila: Nuori mylläri, 24.6.1968

Lapualaisoopperan ja sitä edeltäneiden Pukeman ohjaustöiden myötä OTN alkoi yhä voimakkaammin seurata suomalaisen teatterielämän valtavirtauksia. Samanlaista ajan hermolla olemista ei ollut esiintynyt sitten 1920-luvun ekspressionismikokeilujen. 1970-luvun alkuun tultaessa OTN:n toimintaa alkoi leimata voimakas politisoituminen, mikä ilmeisesti johti yhteistyöhön perustamisestaan alkaen hiukan radikaalimman Oulun Ylioppilasteatterin kanssa. Ensimmäinen yhteistyöproduktio oli Tytti Oittisen ja Lauri Siparin Suomen kuningas, jonka ohjasi Pentti Pesä. Tuloksena oli kriitikoiden mukaan terävää ja osuvaa osallistuvaa teatteria, jonka takeena oli suuren työryhmän vakuuttava emsembletyöskentely.

Syyskuussa 1972 valmistui Oulun uusi teatteritalo, jonka pienen näyttämön ensi-iltana oli niin ikään OTN:n ja YT:n yhteistyöproduktio. Pentti Pesä ohjasi Aku-Kimmo Ripatin kainuulaisten tervansoutua ja -myyntiä käsittelevän näytelmän Tervahanhi, ja se kutsuttiin SYY:n kulttuurikeskuksen toimesta vierailemaan Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle. Esityksiä oli kaksi, joista toista seurasi tasavallan silloinen presidentti Urho Kekkonen.

KUVA: Aku-Kimmo Ripatti: Tervahanhi, lennä tänne, 22.9.1972

KUVA: Johan Bargum: Kuin rasvattu, 1973

Yhteistyö YT:n kanssa jatkui, joskin se väheni 1980-luvulle tultaessa. Vaikka ohjelmistolinjaus oli ajankohtaista ja kantaaottavaa, mahtui joukkoon myös perinteistä teatteria. Kesäteatterissa ohjelmistopolitiikan muuttuminen ei juurikaan näkynyt. Kevyttä komediaa tarjottiin monena vuotena. Vanhoistakin näytelmistä valittiin nykypolven teatterintekijöiden sovitukset ja useana vuotena valmistettiin nykykirjailijoiden uudentyyppisiä kansankomedioita, kuten Koettakaa vedellä, vastasi palopäällikkö, Viekää tuhkatkin pesästä, Rakennetaan sauna, Decamerone, Wiipurin nopeat ja Pikku Pietarin piha.

KUVA: Boccacio-Mikko Viherjuuri: Decamerone, 24.6.1974

Uutena toimintamuotona oli 1973 alkanut lapsiteatterikokeilu, jota veti Päivi Istala. Lapsille suunnattu teatteri oli jäänyt Hornemanin kuoltua kokonaan pois. Syitä oli ilmeisesti kaksi: OTN ei enää pyrkinyt olemaan ammattiteatterin näköinen, jolloin pakkopullana pidetty joulusatu voitiin unohtaa. Toiseksi lastenteatterista kiinnostuneita tekijöitä ei tuolloin ollut OTN:n riveissä. Lapsiteatterikokeilu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja varsinainen lastenteatteri-innostus syntyi vasta 1980-luvun alussa, kun OTN:n joukkoihin ilmestyi kymmenkunta lastenteatterista kiinnostunutta harrastajaa.

KUVA: Matti Horneman: Pikku Tuomaan uni, 1980

1980-luvun alkuun tultaessa OTN eli jonkinlaista henkistä lamaa, vaikka maaliskuussa 1981 ensi-iltaan tullut Anna-Leena Mäki-Penttilän ohjaama Dario Fon farssi Ei makseta, ei makseta olikin valtaisa menestys. Kantaaottavan teatterin aika oli ohi, ja Fon näytelmässäkin yhteiskunnalliset kommentit oli piilotettu hurjapäisen farssin juonen koukeroihin. Aikakauden päätöksenä voidaan pitää Pentti Pesän ohjaamaa Joaquin Murietan uhmaa ja kuolemaa. Vaikka ulospäin OTN antoi hyvinkin me-henkisen kuvan, sisällä kuohui. Johtokunnasta oli tullut poliittisen meriitin hankkimisen välikappale, eivätkä sen jäsenet olleet enää aktiivisia harrastajia. Uudet tekijät eivät hyväksyneet vanhojen linjauksia, ja pysyvät tilat puuttuivat. OTN oli sekä aineellisessa että henkisessä umpikujassa, josta oli päästävä pois.

KUVA: Dario Fo: Ei makseta, ei makseta, 1980

Aatteellisesta teatterista harrastajateatteriksi (1982 – 1992)

Kahdeksankymmentäluvun leimallisin piirre OTN:n toiminnassa oli siirtyminen aatteellisesta ryhmästä puhtaasti harrastajateatteriksi. Tämä ei käynyt kitkatta, ja monen ulkopuolisen silmin OTN:n nimessä oli edelleen yksi sana liikaa. Nimeä ei kuitenkaan haluttu vaihtaa historiallisen taustansa takia, ja toisaalta OTN:n ja ylioppilasteatterin fuusio jäi vain spekuloinniksi. Kummallakin teatterilla oli annettavaa omana ryhmänään.

Toinen tärkeä muutos oli johtokunnan merkityksen pieneneminen. Siitä oli tullut enemmänkin keskustelufoorumi, joka sinetöi ryhmän sisältä tulevat aloitteet kuin ylhäältä päin käskyjä antava johtoryhmä. Tällaiseen tilanteeseen oli päästy vain radikaalin sukupolvenvaihdoksen kautta. Vanhat parrat olivat jääneet pois, ja tilalle oli tullut uusia tekijöitä. Ei ollut liioiteltua puhua kakarakaartin esiinmarssista, kun keski-ikä oli hädin tuskin kolmeakymmentä.

OTN:n nuorennusleikkauksen voidaan katsoa alkaneen lastenteatteriryhmän kautta. Vuonna 1982 Leena Markkanen ja OTN:n silloinen puheenjohtaja Pekka Vatjus-Anttila esittivät lapsille suunnatun nukketeatteriproduktion valmistamista. Ajan hermolla olevaksi tekstiksi valittiin Pokelan Mörköooppera, jonka OTN:lle dramatisoi ja ohjasi Riitta Mänty. Mörköooppera oli valtaisa menestys, jota esitettiin 60 kertaa Oulussa ja ympäristökunnissa. Produktion onnistumisen syynä ei ollut ainoastaan teksti, ohjaus tai visualisointi vaan ennen kaikkea lastenteatterista kiinnostunut näyttelijäjoukko. Mörköoopperan innostamana OTN on tehnyt lähes vuosittain lapsille suunnatun näytelmän. Välivuosia pidettiin silloin, kun kokoon ei saatu lastenteatterista kiinnostunutta ryhmää. Tämän kaltainen teatteri ei saa eikä sen tarvitse olla pakkopulla, ainakaan harrastajateatterille.

KUVA: Taikamuna, 1984 (kuva: Risto Ylitalo/OTN:n arkisto)

KUVA: Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1985 (kuva: Ilkka Laine/OTN:n arkisto)

Lastenteatterin ohjaajina 80-luvun aikana ovat kunnostautuneet Riitta Männyn ohella Satu Niiranen ja Kimmo Lavaste. Tanssiproduktioistaan ja lapsiteatterityöstään tunnettu Satu Niiranen korosti kolmessa ohjaustyössään liikunnallisuutta. Herra Huussa, Tirlittanissa ja Pierrot ja yön salaisuuksissa näyttelijäryhmä joutui venymään monesti akrobatiaan asti. Vuonna 1991 valmistui kaksi lapsille suunnattua näytelmää, talveksi monia teatterimuotoja yhdistänyt Riitta Männyn ohjaama Elga ja kesäteatteriin Kimmo Lavasteen ohjaama Ronja Ryövärintytär. Elga ja Ronja olivat lähestymistavaltaan sisarteoksia, sillä molemmat esitykset olivat lapseen luottavia, monitasoisesti tunteisiin vetoavia ja visioiltaan vaikuttavia. Elgalla OTN vieraili keväällä 1991 Kostamuksessa ja Kuusankosken lastenteatteripäivillä sekä syyskuussa Petroskoissa.

KUVA: Elga, 1991 (kuva: Päivi Kangasniemi/OTN:n arkisto)

KUVA: Astrid Lindgren: Ronja ryövärin tytär, 1991

Laajemmalti OTN on tullut tutuksi kesäteatteriproduktioistaan Hupisaarten kesäteatterissa. Aina vuoteen 1987 asti kesäteatterin virkaa toimittivat vanha ränsistynyt puurakenteinen katsomo, kaksi työmaaparakkia ja ulkokäymälä. Mutta vuosikausia kestäneiden taisteluiden jälkeen valmistui heinäkuussa 1987 uusi rakennus asianmukaisine tiloineen Pekka Lukkaroisen suunnitelmien pohjalta.

Viime vuosien kesäteatterinäytelmille on ollut tyypillistä uustulkinnallisuus, oli sitten kyseessä klassikko tai kepeä komedia. Tämä on näkynyt etenkin kahdessa Shakespeare-tulkinnassa, Kesäyön unelmassa ja Kuinka äkäpussi kesytetään, sekä perinteisempää tekstivalintaa edustavissa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, Muhoksen Mimmissä ja Hotelli Huminassa. Toisaalta joukkoon on mahtunut myös Jari Forsmanin sarjakuvadramatisointi Tarmo Koiviston Mämmilästä sekä uhkarohkeat tekstivalinnat Maaria Blomma ja Kuningas Ubu.

KUVA: Agapetus: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, 1985

KUVA: Alfred Jarry: Kuningas Ubu, 1987

KUVA: Reino Helismaa: Muhoksen Mimmi, 1988

KUVA: William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään, 1989

Vaikka kesäteatterille on saatukin asianmukaiset tilat, on OTN viettänyt viimeiset kymmenen vuotta kiertolaiselämää. Pysyvä esitys- ja harjoitustila toimistosta ja varastotiloista puhumattakaan on puuttunut. Tämä on merkinnyt toistuvaa muuttamista, joinakin vuosina jopa useaan kertaan, sekä jatkuvaa epävarmuutta. Tällainen väliaikaisuus on vaikuttanut niin tekstivalintoihin, tekotapoihin kuin visuaalisuuteenkin. Monesti on lähtökohdaksi otettu teatterin rakentaminen tilaan, oli tilana sitten kellari, kalleria tai karaasi.

Anna-Leena Mäki-Penttilän myötä ohjaajiksi ovat esiin astuneet naiset. Heistä mainittakoon Anna-Kaisa Järvi ja Päivi Lehmusvuori, joista viimeksi mainittu on noussut OTN:n omista riveistä. Johtoajatuksena heillä on ollut ohjaustöissään pienen ihmisen puolustaminen tai voimakkaan naisen kuvaaminen. Lehmusvuoren Fassbinder-ohjaus Petra von Kantin katkerat kyyneleet sai sekä yleisön että kritiikin yksimielisen hyväksynnän, ja keväällä 1990 työryhmä palkittiin Vuoden Sara -palkinnolla. Anna-Kaisa Järvi on kahdessa ohjaustyössään ottanut lähtökohdakseen romaanin, Laxnessin Salka Valkan ja Mukan Maa on syntisen laulun. Molemmat teokset hän on dramatisoinut työryhmää varten, ja tekstin monitasoisuutta on korostettu runsaalla musiikin käytöllä. Sekä Järven ohjaustöissä että kesäteatterinäytelmissä musiikin on viime vuosina usein säveltänyt ja harjoittanut Olli Roman.

Jari Forsmanin sovittama ja reippaasti lyhentämä Sam Sihvon Jääkärin morsian oli keväällä 1990 anarkistisuudessaan edellisistä poikkeavaa teatteria. Esitykseen ihastuttiin ja vihastuttiin. Ainakin Seinäjoen harrastajateatterikesässä se herätti ansaittua huomiota, kuten seuraavana vuonna siellä vieraillut Salka Valkakin. Molemmat esitykset olivat kunniakirjan arvoisia. 90 vuotta Oulun Työväen Näyttämön toimintaa nousuineen ja laskuineen on takanapäin, ja yhä OTN on elossa.

KUVA: Sam Sihvo: Jääkärinmorsian, 1990 (kuva: Mauno Pälli/OTN:n arkisto)

KUVA: Halldór Laxness: Salka valka, 1990 (kuva: Raija Tuominen/OTN:n arkisto)

Näytelmiä Hupisaarilla

1957 Ulkosaarelaiset
1958 Talosta ja Torpasta
1959 Neljäs Nikama
1960 Luonnon Lapsia
1961 Viisas Neitsyt
1962 Topparoikka
1963 Hotelli Humina
1964 Huutokauppa
1965 Kyläkavaljeerit
1967 Roinilan Talossa
1968 Nuori Mylläri
1969 Särkelä Itte
1970 Kaunis Veera
1971 Yllätyslapsi
1972 Rakennetaan sauna
1973 Rosvo-Roope
1974 Decamerone
1975 ”Koettakaa vedellä”, sanoi palopäällikkö
1976 Pekka Puupää
1977 Viekää tuhkakin pesästä
1978 Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Matti
1979 Nuori Mylläri
1980 Pikku Pietarin Piha
1981 Huckleberry Finn
1982 Lampaanvillatakki
1983 Wiipurin Nopeat
1984 Maaria Blomma
1985 Aatamin Puvussa Ja Vähän Eevankin
1986 Kesäyön Unelma
1987 Kuningas Ubu
1988 Muhoksen Mimmi
1989 Kuinka Äkäpussi Kesytetään
1990 Mämmilä
1991 Ronja Ryövärintytär
1992 Hotelli Humina
1993 12 Tuolia
1994 Vihtorin Harha-askel
1995 Kalle Aaltosen Morsian
1996 Luulosairas
1997 Tulitikkuja Lainaamassa
1998 Sattuipa Hassusti Matkalla Foorumille
1999 Kolme Muskettisoturia
2000 Kahden Herran Palvelija
2001 Vaimoke
2002 Robin Hood
2003 Hirttämätön lurjus eli Scapin järjestää
2004 Nummisuutarit
2005 Mies, joka ei osannut sanoa ei
2006 Hilman-päivät
2007 Raksilan iloiset rouvat
2008 Sulhaseni Ernest
2009 Aarresaari
2010 Charleyn täti
2011 Vaahteramäen Eemeli
2012 Salaa Rakas
2013 Pokka pitää
2014 Professori ja revyytähti

Historia -osion lähdeluettelo

Haarla, Lauri: Teatterikirja: kirjoitelmia ja näyttelijäkuvia. Helsinki 1928.
Kaatra, Kössi: Alhaisolauluja: Valitut runot vuosilta 1903 – 27, Otava 1978.
Kalemaa, Kalevi: Aatteen ja taiteen liitto: suomalaisen työväenteatterin ja Työväen Näyttämöiden Liiton (1920 – 1980) kehityslinjoja. Helsinki 1980.
Koski, Pirkko: Kansan teatteri I: Kansan näyttämö, Koiton näyttämö. Helsinki 1986.
Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Viipuri 1930.
Kuka kukin oli. Helsinki 1961.
Lajunen, Lauri: Esipuhe teokseen Alhaisolauluja. Helsinki 1978.
Lankila, Mirjam: Oulun Työväen Näyttämö 1902 – 1977. Oulu 1978.
Lukkarila, Matti : Teatterielämää Oulussa vuosina 1879 – 1905: luetteloita ja hieman tulkintaa. Oulu, 1981.
Me näyttelijät. Helsinki 1938.
Niklander, Hannu: Kössi Kaatran elämää ja lohjalaisvaiheita. Lohja 1982.
Näyttelijöitä sanoin ja kuvin. Tampere 1927.
Oittinen, Tytti: ”Suuri linja” – suomalaisen työväenteatteriliikkeen vaiheista ja merkityksestä. Teoksessa Teatteritiedon perusteet. Helsinki 1978.
Orsmaa, Taisto-Bertil: Teatterimme käänne: ekspressionismi suomalaisessa teatterissa. Helsinki 1976.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Helsinki 1984.
Palmgren, Raoul: Joukkosydän: Vanhan työväen kaunokirjallisuus, osa I. H:ki 1966.
Teatterin maailma. Helsinki 1950.
Työväen näyttämötaide 1931 – 1936.
Historia -osio on OTN:n 90-vuotisjulkaisusta: OTN 90 VUOTTA – JA VIELÄ ELOSSA
Tekijät: Päivi Lehmusvuori, Pekka Kesälahti, Päivi Kangasniemi, Kari Leppälä, Eila Rovio, Sirpa Hulkko

Palaa sivun alkuun